torstai 20. heinäkuuta 2017

Kiviä ja suklaata

Jonkun sydän oli jäänyt rannalle Alanyaan <3
Ihana vuokraisäntäni, miellyttävä ja luotettava isoa bisnestä tekevä mies, sanoi maaliskuun lopussa Suomeen lähtiessäni, että hän kyllä hoitaa ruusuni sillä aikaa kun olen poissa. Olin häkeltynyt. En olisi koskaan voinut kysyä tuossa asemassa olevalta henkilöltä, että tietäisitkö ketään joka kastelisi kukkia tällä välin. Kuukauden kuluttua hän hieman mieli maassa kertoi, ettei tiedä mikä niille nyt on tullut, että ovat jotenkin kuivuneen näköisiä ja saattavat sittenkin kuolla. Silti hän oli käynyt hoitamassa niitä koko tämän 14 viikon ajan. Kiitokseksi työstä ja huolenpidosta hain tänään hänen perheelleen suklaakakun Vercenik Pastanesista. Niin, suklaakakun... Jokunen tunti meni ihan hyvin, sitten mieltä alkoi vaivata hirmuinen makean ja suklaan himo, yhdistettynä siihen todellisuuteen, että lempparisuklaakakkuni on jääkaapissa! Onneksi se oli konditorian pakkauksessa eikä näkynyt, mutta muistikuvia oli kyllä, ja makumuistikuviakin...

Join lähes 1,5 litraa teetä tässä välillä huijatakseni kropan muihin ajatuksiin. Toimi se aikansa. Äsken kun vuokraisäntä kävi pyörähtämässä ovella, niin ihan ensimmäisenä tuuppasin kakkupaketin hänelle syliin, ettei se vaan unohdu jääkaappiin. Sinne meni, rauha talossa taas 😅 . Ah, dieettini mun, kauanko kestät. Nyt on parempi kestää, ja on vahvat taustatukijoukot, tai ainakin paine. Mies sanoi tavatessamme heti ensimmäisen 10 minuutin aikana, että oletpa muuten lihonut aika paljon Suomessa ollessasi. 😳 ei ollutkaan sitten nihkeän ihon ja vaatteiden syy, että oli vaikea pukea. Hän on sen sijaan laihtunut, kun on ollut kiirettä töissä. Joten motivaatio kasvoi Paljon. Ja ehkä liikuntamäärätkin kohta, toivottavasti. Siihen asti kotona pidetään vain terveysruokaa (lue: jätski ja kokikset nautitaan kaupungilla).

Kaiken maailman ihania pikkukiviä, Alanyan rannalta nämäkin
Olen toista päivää ilman säännöllistä kirjoitusprojektia, ja on jo vieroitusoireita niin paljon, että blogipäivityksiäkin on jopa ennakoituna. Ha haa, mitä tulisikaan, jos ei voisi kirjoittaa eikä lenkkeillä. Harkitsin jopa aloittavani pitkien Anelmaiset-villasukkien teon ihan vaan siksi, että päällä ja käsillä on jotakin tekemistä. Vaan villasukkien neulominen tässä lämpötilassa voisi olla melko tahmeaa. Tosin kroppa on muuttunut jo aika paljon tämän ensimmäisen viikon aikana. Enää ei +32 C aiheuta edes hikoilua täällä kotona, ellen sitten juo kuumaa teetä. Ja kadulla isommassa lämpötilassa kävellessä tulee enää vain pieni ja suht huomaamaton hiki, ei enää mitään vesiputousta joka tekee uitetun koiran näköiseksi... kannattaa siis kärvistellä muutama päivä lämpöön totuttautumiseksi. Seuraavaksi jos saisi iholle opetettua taas sen, ettei kannata punastua vaan ruskettuu mieluummin. Tämänkin päivän väri kasvoilla on vielä sellainen porsaanpunakka. Vaan mitäpä sillä on väliä, olkoon sellainen kuin on.

Naapuruston naiset ovat olleet ihania. On ollut kiva huomata olevansa tervetullut. Sellaisetkin naiset ,jotka eivät ennen ole tervehtineet, ovat olleet nyt hymyillen sanomassa päivää kun kohtaamme näillä lähikaduilla. He tunnistavat minut bussissakin, mutta minä en valitettavasti kykene siihen. Silloin kun näen tässä lähistöllä, pystyn yhdistämään että hän asuu tuolla kadulla ja hän mahdollisesti tuossa talossa. Tämän talon asukkaita en ole vielä nähnyt kuin pari, mutta muut ovatkin todennäköisesti vuoristomökeillään viileämmässä ilmanalassa. Sinne suuntaan kiiruhti vuokraisäntänikin. Ja kakku... ei ole yhtään suklaata kotona, ei edes kaakaota... eikä pikkuleipiä, tai edes hilloa, jos tekisi lettujaaaa. Eikä tule, vielä.

Ja päivän yhteen tekemiseen liittyvät nämä viereiset kuvat. Lopultakin sain hoputettua itseni rannalle, ja sellaiseen kohtaan, jossa arvelin välttäväni pahimman ruuhkan. Ihmisiä on nimittäin rannoilla nyt paljon. Tänään heiluin meressä kännykkäkameran kanssa, ja samalla totesin olevani tarpeeksi pulska, sillä vesi kantoi paljon paremmin kuin aiemmin. Hyvä sikäli, että uimakunto on heikko, kuten lihaskuntokin. Pysyy ainakin pää enimmäkseen pinnalla. Meressä lojumisesta vain nilkkanivel ärtyi, ja sekin kai rantaan kapuamisyritysten seurauksena 😁. Edes kävelylenkkejä ei ole vielä tullut tehtyä. Uimisen yritän ottaa päivittäiseksi riemuksi, tosin seuraavina päivinä en mene rannalle kännykän kanssa. Hiukan sai kännykkä tänään roiskeita ja isomman aallon kuohutkin kylkeensä, kun ihailin kiviä rantavedessä istuen (ja unohdin aaltojen seuraamisen), mutta suojakotelo teki tehtävänsä ja piti kosteuden 100% kännykän ulkopuolella. Olen kiitollinen. Se maksoi juuri itsensä takaisin, moninkertaisesti. Kännykän kamerassa on edelleen valtavasti sellaisia säätöjä, joita en vaan osaa käyttää. Hyvällä tuurilla joissakin kuvissa alkaa jo osua jotkin säädöt edes sinne päin. Videoiden suhteen tuo on sen sijaan helppo. Ei tarvitse kuin painaa nappia, ja tulee mitä tulee ;) .

Meillä on olohuoneessa täysi kaaos, ja tulee olemaan monta päivää. Loputakin kaivoin ompelukoneen esille, kun löysin kaapista mm. vuosi sitten ostetun mekon, joka odotti lyhentämistä... ja monta, monta muuta mekkoa, housua ja hametta, joko lyhennettävää tai saumalla tai parilla sopivammaksi muutettavaa. Nyt on sitten sellainen vaihe menossa. Suurin haaste on sakset. Täällä on yhdet pikku-Fiskarit, yhdet ompelijan sakset ja yhdet paperisakset (keittiösakseja en edes kokeillut), ja kaikki ovat niin tylsiä kuin vaan sakset voivat tylsiä olla. En tiedä mikä niille on nyt iskenyt, mutta seuraavalla torireissulla tarvinnee paikantaa terottaja. Tiedän, että olen nähnyt heitä kaupungilla liikkuessa, vaan eipä nyt tule ainuttakaan paikkaa mieleen. Lienee parasta kysellä Cuma Pazarin alueelta. Luulisi, että sillä suunnalla on, tai sitten Sevket Tokuksen itäpäässä tai Cikcillissä. No, sekin selviää viikonlopun aikana.

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Istanbulista Alanyaan bussilla

Turkin ylänköä jossain Kütahyan eteläpuolella
Istanbulissa nousin tavalliseen, moderniin pitkänmatkanbussiin. Bussi oli varustelultaan ylellisempi ja penkin ym. osalta mukavampi kuin mikään kohtaamani suomalainen bussi, vaikkakin on täällä ihan perustasoinen. Ehdin ostaa bussiaseman automaatista pari vesipulloa mukaani vaikka tiesin, että bussissa tarjoillaan vettä, kahvia ja teetä sekä pieniä kakkupalapaketteja / keksipaketteja. Tuon lisäksi bussi pysähtyi 25 min tauolle neljän tunnin välein paikkoihin, joissa oli mahdollisuus käydä wc:ssä ja syödä tai juoda jotakin. Itsekin heräsin joka tauolle, kävin "huollossa" ja kävelin jonkun verran ulkona verenkiertoa ylläpitääkseni ja niveliä helpottaakseni. Ilman niveltulehdusta matka olisi ollut helppo taukoineen kaikkineen. Ja ne jo aiemmin hehkuttamani XXL:n 39,90 € kompressiosukat 💝 toimivat kuin unelma. Ilman niitä olisin ollut pulassa tällä kolmen päivän aikana kertyneellä matkustus- ja istumismäärällä.

Tällä kertaa bussissa ei ollut lapsia eikä kovaan ääneen pölöttäviä aikuisiakaan, ja nukkuminen oli oikeasti mahdollista. Ensimmäiset 5-6 tuntia pimeässä ja hiljaisessa autossa nukuin hyvin. Sitten kello 04:n tauon jälkeen kivut pitivät huolen hereillä olosta, kipulääkkeet kun sattuivat olemaan tavaratilassa olevassa matkalaukussa. Laitoin tavaratilaan kaiken, myös sen käsimatkatavara-laukun, jossa oli läppäri ja herkästi särkyvää keramiikkaa. Sanoin siitä auton stuertille, kysyin miten hän haluaa että tehdään, ja hän laittoin laukun auton tavaratilassa sellaiseen paikkaan, jossa se ei voinut pudota, kaatua, eikä sen päälle voinut laittaa mitään. Kaikki oli tallessa ja ehjänä kun tulin kotiin. Tässä bussissa, kuten suurimmassa osassa muitakin, on matkatavaroille istumapaikkalippuun "sidottu" kuitti, vastamerkki, ja vain kyseisiä lappuja esittämällä sai omat laukkunsa takaisin. EI ollut mahdollista, että joku muu ottaa laukkusi vahingossa, tai tahallaan, sillä noiden lappujen lisäksi stuertti oli läsnä aina kun laukkutilan ovi oli auki. Hyvä ja turvallinen käytäntö :)) .

Turkin ylängöllä, jossain taukopaikalla aamull neljältä
Ihan pahimmille hienohelmoille nuo kaikki taukopaikat eivät olisi helpotusta suoneet, sillä jossakin pysähdyksellä kävelimme vastapestylle laattalattialle. Tuo tarkoittaa sitä että lattian pesijä oli laskenut letkulla vettä lattialle, levittänyt pesuaineen, harjannut ja laskenut uudelleen vettä suoraan vesiletkusta. Kun jalassa oli maahan asti ulottuvat leveälahkeiset housut, niin eihän ne lahkeet kuivina säilyneet vaikka niitä miten nosteli. Osansa saivat myös kengät. Omat käsipaperit ja käsidesit oli hyvä olla mukana. Kerrankin olin varustautunut sekä paperein, kostein käsipyyhkein, että eräältä matkailijalta saamani neuvon mukaan käsivoiteilla kostutetuin nenäliinoin. Tuo pieni matkanenäliinapaketti, jonka jokaiselle nenäliinalle olin roiskutellut suht juoksevaa ihovoidetta, taitellut liinat uudestaan ja laittanut takaisin siihen muoviseen, uudelleensuljettavaan pikkupussiin, osoittautui aarteeksi. Kiitos vinkin antajalle, sillä sai hoidettua sekä kasvojen ihon että kädet matkan aikana. Varsinkin poikkeuksellisen runsaasta pesusta ja puhdistuksesta rasittuva käsien iho pysyi ehjänä ja kimmoisana ensimmäistä kertaa näin pitkän matkustamisen aikana.

JOtenkin odotin, että jossain Antalya-Manavgat -tienoilla olisi myös yksi tauko, mutta eipä ollut. Aiemmilla tauottomilla pysähdyspaikoilla muutamat olivat karanneet vessaan, ja matkustajien jättö-otto-pysähdyksestä oli tullut suunniteltua pidempiä. Loppumatkan tauko peruttiin että pysytään aikataulussa. Ja tietty juuri silloin alkaa itsellä takahampaatkin kellua ja kroppa huutaa pissataukoa. Kysyin kyllä, vaan ei auttanut. Näissä autoissahan ei ole pikkuvessaa, koska niissä on tarjoilua varten varattua tilaa ja toisen kuskin nukkumakammio. Ja kuka sitä siivoaisi 16 ajomatkan aikana, kymmenien käyttäjien jälkeen... Nukkumakammio on tarpeellinen, sillä kuskia vaihdetaan autoissa tietyllä rytmillä, ja toinen nukkuu silloin kun toinen ajaa. Sen lisäksi stuertti pitää huolen, että kuski on ajokuntoinen ja ajo turvallista. Kaikki tämä sisältyy 110 TL eli noin 27 €:n matkalippuun (Istanbul-Alanya -välin hinta).

Turkin ylängöllä, jossain Kütahyan eteläpuolella
Jossain Antalyan kohdalla alkoi ilma lopultakin tuntua lämpimältä, ja tiesin että kohta villapaidan saa ottaa pois. Alanyaan saapuessa otin pikaisesti laukut mukaani, heitin villapaidan harteille ja suuntasin lähimpään tuttuun ruokapaikkaan ensisijaisesti wc- ja aamiainen mielessä. Molempien suhteen oli jo iso tarve. Sain itseni ja matkatavarani hinattua lähimmän vapaan pöydän viereen, ja katsahdin ympärilleni... viereisessä pöydässä istui yllättyneen v***uuntunut ilme kasvoillaan juuri se henkilö, jonka ihan viimeiseksi täällä haluaisin nähdä. Alle kahdessa sekunnissa olin jo menossa bussipysäkiä kohti, ja mitä ilmeisemmin päättänyt, että eipä olisikaan ollut hätä eikä nälkä. Pidä pöytäsi *****. Kotonahan ei tietenkään ole mitään vettä eikä ruokaa, mutta veski on, ajattelin samalla kun huokaisin helpotuksesta nähdessäni tutun bussin. Ruoan suhteen päätinkin sitten herkutella, eli tunteja myöhemmin, sitten kun olin taas ihmismäisemmäksi siistitty, matkustin King's Kitcheniin Sevket tokukselle, ja söin ehkä parhaan aterian ikinä. Oli käsittämättömän hyvää kanaa valkosipuli-valkoviinikastikkeessa kaikkine herkullisine lisukkeineen ja minutkin yllättävine alkupaloineen. Ja kunkku itse oli keittiössä; paras kokki jonka tunnen.

Tässä Istanbul - Alanya väliltä ihan huvikseen otettuja videonpätkiä kertomaan miltä siellä ylängöllä näytti.

https://youtu.be/YXO9HjHKyxA
https://youtu.be/kJWTQKWL928
https://youtu.be/cdvhLh1lJEM
https://youtu.be/xc80JXWzl1w

Tämäkin mummu siis vähitellen ja lopultakin alkaa opetella youtuben käyttöä muuhunkin kuin muiden videoiden katseluun. En vielä tiedä mitä siitä tulee ja mihin se johtaa, mutta onneksi kaikkea ei ennalta tiedä, eikä tarvitsekaan tietää. Tulee mitä tulee. Elämä kulkee omaa polkuaan ja tarjoilee yllätyksiä joka tapauksessa, ihan kaikille.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Istanbulissa SAW-kentältä bussilippujen ostoon

Istanbul SAW - Levent väliltä 11.7.2017
Konemme Roomasta Istanbuliin saapui myöhässä, ja menetin suunnittelemani jatkoyhteyden. Juuri tällaisten takia en matkavakuutuksettomana ostanut näitäkään lippuja ennakkoon. Haaveissa oli matkustaminen iltajunalla Konyaan, päivä siellä ja illalla bussilla sieltä Alanyaan. Nyt seuraavaa junaa tarvitsisi odotella 12 tuntia, joten yritin ostaa junalipun Antalyaan. No, Antalyan rata ei nyt ole käytössä, kun Antalyassa rakennetaan uutta junarataa, aikanaan Alanyaankin asti ulottuvaa. Ainoa kohtuullinen vaihtoehto odottamisen sijaan oli nousta bussiin, vaan tarkoille meni sekin.

Sabiha Göksenin lentoasemalta ei ihan vielä lähde metro, vaan lähimmälle metroasemalle tarvitsee mennä bussilla tai taksilla. IStanbulin taksien maineen takia valitsin bussit, ja olin hermostua pariinkin kertaan. Kun tulin lentoaseman edessä olevalle aukiolle, josta bussit lähtevät, lähistölleni saapui parikin "auttajaa", joista oli tosi vaikea päästä eroon. Molemmat kyttäsivät tilaisuutta
Istanbul SAW - Levent väliltä 11.7.2017
saada minusta tai ostoksestani komissiota, niin kuin lopulta kävikin. LÄhimmälle metroasemalle menevää bussia ei löytynyt, ei, vaikka useilta bussikuskeilta selvällä turkinkielellä kyselin, ja heidän vastauksensa ymmärsin. Sitten näin erään bussin päätepysäkin nimen, Levent, ja muistin sen olevan erään suunnitelmiini sopivan metrolinjan pysäkki tai risteysasema. Istanbulin metrokartat löytyvät tästä linkistä.
Valokuvamuistista on matkustaessa hyötyä, tosin usein minulla on myös ennakolta kännykkään talletettu kuvana mm. Istanbulin metrokartta. Nyt ei ollut.

Nousin siis bussiin, ja samalla kuulen kuinka bussin takaosasta yksi tyyppi huutaa kuskille jotain. Kuski rahastaa minulta summan, jonka tiedän olevan liikaa, eikä meinaa antaa kaikkea muutakaan vaihtorahaa takaisin. Nostan siitä metelin, ja saan vaihtorahat, mutta joudun maksamaan kahden ihmisen matkan että pääsen bussiin. Näen seinältä taulusta, että 1 ihminen 5 TL, 2 8 TL, mutta ei se mitään auta. 8 TL on maksettava, tai joudun
Istanbul SAW - Levent väliltä 11.7.2017
poistumaan bussista. Eihän se paljoa ole, ei siitä ole kyse, vaan periaatteesta en suostu maksamaan huijauksesta. KUn istuudun, ryntäsi tuo huudellut tyyppi kuskin luo, siis sama joka aiemmin yritti viedä minun laukkuni väkisin johonkin muuhun bussiin kuin mitä itse halusin, ja hän sai kuskilta tupakka-askin ja kolikoita. Hän siis oli yksi niistä, jotka saattelevat turisteja busseihin, kuski rahastaa liikaa, ja osa tuotosta tulee tälle saattelijalle. Kakka. Mutta olin bussissa tavaroineni kaikkineni, lähdössä kaukaa kaupungin kaakkoislaidalta kohti luodetta ja Euroopan puolella sijaitsevaa Esenler Otogaria, bussiasemaa jolta pitkänmatkanbussit lähtevät.

Bussin reitistä ei ollut aavistustakaan. Kuski oli sanonut minulle, että hän ajaa lähimmän metroaseman luo, mikä ei ollut totta, mutta tiesin, että Levent käy ihan hyvin, en vain muistanut missä se tarkkaan ottaen sijaitsee, siis metrokartalla. Bussi ajoi, ja ajoi, ja ajoi. Matka kesti yli tunnin, ja huolestuneena vilkuilin kelloa. Enää puuttuisi
En malttanut olla laittamatta tätäkin epätarkkaa
vain se, että myöhästyn viimeisistä suoraan menevistä busseista, ja joutuisin odottamaan jossakin välillä tuntikausia. Aloin olla todella väsynyt, kivulias, nälkäinen ja ärtymys yritti nostaa päätään. Keskityin silti ihailemaan Istanbulin iltaa ja laskeutuvaa pimeyttä, ja Kyllä, Istanbuliin on päästävä takaisin, näkemään päivänvalossa tai iltahämärässä nuo kaikki, mitä nyt vaan ohitin ja ihailin bussin ikkunasta. Onneksi olin bussissa, koska metrosta en olisi nähnyt mitään siitä mitä nyt näin.

Leventissä metroasema oli 100 m päässä bussin päätepysäkistä, ja metroon oli selkeät opasteet ja helppo mennä. Metroaseman Info-virkaiiljalta kysyin missä kannattaa vaihtaa, kun haluan jatkaa M1b:llä Esenlerin asemalle, ja sain vastaukseksi Yenikapı. Metroliput ostin automaatista ennalta, siis lippu per raideosuus, ja olin kiitollinen siitä, että rahapussissa oli valmiiksi riittävästi liiran kolikoita. Mokasinpa sitten ensimmäisellä sisäänmenoportilla, mutta vartija onneksi näki sen. Kun luetutin tuon kertakäyttölipun portin lukijassa, ja portti "vapautui", laitoin ensimmäiseksi ison matkalaukkuni... no, en tietenkään itse päässyt sitten enää, olisi pitänyt ostaa uusi lippu. Vartija päästi tunarin laukkuineen metrolaiturille vieviin portaisiin toisesta kulkuportista. Metrossa yksinäinen vaalea turisti kaksine matkalaukkuineen ja villapaitoineen herätti hieman katseita ja hymyjä, mikä nyt ei sinällään ole ollenkaan paha asia. Jouduin oikeasti vetämään ylleni puuvillaisen, paksun neulepaidan, koska paleli (niveltulehduskuume, väsymys ja syömättömyys). Vaihto Yenikapın risteysasemalla oli helppo ja yksiselitteinen, kun muisti haluamansa metrolinjan tunnuksen (M1b) ja
Istanbul Esenler Otogar ja pikkuinen tungos
reitin pääteaseman (Kirazlı). Esenlerissä olikin hyvät opasteet bussiasemalle, siihen maanpäälliseen toimistojen ja autojen kaaokseen, johon totutteleminen kesti hetken. Esenlerin bussiasema on muuten vain yksi monista Istanbulin bussiasemista.

BUssiasemalla ilmestyi taas pari komissiontavoittelijaa kimppuuni, ja toinen veti isompaa matkalaukkuani kädestäni irti oikein voimalla. En päästänyt irti, enkä miestä osingoille. Sanoin suoraan, etten halua maksaa hänelle kurustakaan, ja alan huutaa isoon ääneen, ellei hän nyt heti päästä irti. Hän luovutti siinä vaiheessa, ja minä loikin laukkujeni kanssa pihan poikki kohti alueen vastakkaisella puolen näkyviä bussifirmojen toimistoja. Taas oli apua siitä, että muistaa mitkä firmat ajavat suoraan Istanbulista Alanyaan (ja osa pidemmällekin). Olin ennakkoon katsonut bussiaikatauluja, koska oli sellainen aavistus että saatan tarvita niitä tietoja. Itse katson bussivuorot ja hinnat täältä. Nyt kumpikaan
Esenler Otogar ja tuosta piti mahtua laukkujen kanssa
puhelinliittymäni ei toiminut Istanbulissa, eli reaaliaikaista tietoa ja varausta en voinut tehdä netin kautta, oli vaan juostava toimistolta toiselle. Tuossa vaiheessa kello oli jo 22.04 ja iso osa toimistoista oli sulkeutunut. Hiukan käväisi epätoivonpoikanen mahanpohjassa, ja mietin jo, että saatan joutua palaamaan sinne lähelle Sabihan kenttää sijaitsevalle Pendikin rautatieasemalla odottamaan aamujunaa Konyaan.

Kamilkocin toimisto oli vielä auki, ja jonotin vuoroani samalla kun mietin mitä muita bussifirmoja olikaan sopivia. Heillä bussi täynnä. Pamukkalen auto oli jo kellonajankin puolesta viimeinen mahdollisuuteni, ja myyjän on meillä vielä 1 paikka vapaana -ilmoitus sai aikaan melkomoisen hyvänolon tunteen. Sitten vain istuin portaille (kun muualle ei mahtunut) odottamaan vajaan tunnin, että pääsen bussiin. Ettei tästä tulisi liian pitkä, niin jatkan huomenna varsinaisesta bussimatkasta lisää. Sillä bussissa oli puhelimille latauspistoke, ja kerrankin on videoita matkan varrelta.

Tässä yksi lyhyt video kaupunkibussista, aika pian sen jälkeen kun se oli lähtenyt Istanbulin Sabiha Göksenin (SAW) lentokentältä kohti Leventin metroasemaa. Tuossa siltakuvien kohdalla realisoitui se tosiasia, taas kerran, että kännykästä loppui virta, vara-akkukin oli jo tyhjä, ja pikkupokkarilla ei saanut aikaiseksi mitään kuvia liikkuvasta bussista iltapimeään kuvatessa.

Naapuri grillaa niin taivaallisen hyvän tuokuista ruokaa, että taidanpa poistua keittiöön minäkin, kokkauspuuhiin.

video

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Helsinki - Rooma

Norwegianin myymä lento Helsingistä Roomaan (FCO)
Miten ja miksi juuri Rooman kautta Turkkiin, se on tämän päivän aihe.

Olin suunnitellut ihan toisenlaista matkustamista halki euroopan, ja kysyin matkalle jo kavereitakin, kun sitten tuli se "katso Norwegianin sivut" ahaa-elämys ihan viimeisenä mahdollisena iltana. Olin siis oikeasti jo nukahtamassa, kun tuo piinaava ajatus iski niin vahvasti, että eihän siinä auttanut muuta kuin nousta ylös, avata Norwegianin sivut ja sieltä lentotarjoukset. Siinä vaiheessa siirryin yläkerrasta keittiöön, etten herätä talonväkeä, sillä iski aikamoinen innostuksen puuska. Sen lisäksi että Norwegian oli avannut uusia reittejä, sillä oli myös käsittämättömän edullisia kampanjahintoja joillekin reiteille.

Katselin ensin lentoja Turkin naapurimaihin, ja ajattelin jatkavani junalla sieltä Istanbuliin ja Istanbulista Antalyaan tai Konyaan, loppumatkan sitten bussilla. Ne lentohinnat
Rooman FCO-kentällä T3 edestä
olivat kohtuullisen hintaisia nekin, mutta sen jälkeen silmiini osui vielä Rooma 49 €. Muuta ei tarvittu, olin heti myyty. Tuo 49 € Rooman lento olisi ollut 28.7. vaan kun minä halusin matkustaa jo aiemmin. HIntakalenteri näytti lähimmän viikon eri päiville 200 - 400 € lentohintoja, paitsi maanantaille 69 €, ja se sisälsi verot ja lentokenttämaksut, 10 kg käsimatkatavaran ja 20 kg laukun ruumaan. Klikkasin varauksen kiinni saman tien, ja ostin lennon pois. Muistin nähneeni mainoksista, että turkkilainen Pegasos-lentoyhtiö lentää Roomasta Istanbuliin edullisesti. Istanbulin lento onnistuihin seuraavalle päivälle, joten päätin viettää mukavan vuorokauden Roomassa.

Niin, monenlaisia asioita voi päättää ja suunnitella, muttei kaikki mene aina niin kuin haluaa. Helsinki-Vantaalla tuohon Roomalaisen lentoyhtiön Blue Panorama, Boeing 767-300ER:ään nousu oli kuin olisi kääntänyt aikaa taaksepäin. Kone oli vanha jättiläinen. Se saapui
Rooman FCO-kentällä T3 edestä
myöhässä ja lähti myöhässä. Minulle osui kuitenkin eturivin paikka, todella hyvin jalkatilaa, ikkuna viereen ja Roomassa asuva suomalainen toiselle vierustalle. Lisäksi alkumatkan ajan oli upea, kirkas lentosää, ja ikkunasta näki maahan asti. Käytin tilaisuuden hyväkseni, ja nautin paljon alle levittäytyvien maisemien katselusta. Jossain Saksan eteläosissa, ennen Alppien ylitystä meni pilviseksi, vieressäistuja heräsi uniltaan, ja alkoi puhelias sessio.

Rooman FCO, TaxFree-aluetta E-terminaalien aulasta
Hän oli asunut Roomassa vuosia, ja sanoi minulle muutamia asioita hyvinkin suoraan. Tulimme Roomaan myöhässä, odottelimme laukkuja ikuisuudelta tuntuvan ajan (samalle hihnalle tuli ensin kahden muun koneellisen laukut), ja pääsimme nopeasti läpi passintarkastusjonosta elektronisen passin ja automaatin ansiosta. Tiesin, että Fiumicinon kentän 3.terminaalin alakerrassa on vartioitu matkatavarasäilytys, joten suuntasin ensimmäiseksi etsimään sen. Koneemme saapui terminaali kakkoseen. Rooman Fiumicinon (FCO) kentällä kaikki kolme terminaalia ovat yhtenä kaarevana pötkönä, ja koneestaulostulosuunnassa T3 jää oikealle, T1 vasemmalle.

Kello oli varttia vaille kuusi illalla, kun jätin laukkuja tiukasti vartioituun, oikeasti turvalliseen laukkusäilöön. Sain luovuttamistani laukuista kuvan mukaisen kuitin, joka tehtiin passini mukaisilla tiedoilla. Säilytyksen hinta oli 6 € / laukku / vrk. Olin liikkumisesta ja laukkujen raahaamisesta niin kivulias, etten jättänyt itselleni mitään muuta kannettavaa kuin olkalaukun varusteineen. Tässä vaiheessa alkoi matkakumppanini ohjeet käydä toteen. Hän sanoi, että ennen kuin pääsisin Rooman keskustaan olisi jo niin pimeää, etten näe siellä mitään nähtävyyksiä, ja yksin liikkuvana vanhempana naisena olisin vain huijareiden ja taskuvarkaiden helppo uhri. Hän suositteli että jäisin ihan sovinnolla joko lentokenttähotelliin tai menisin korkeintaan Fiumicinon alueelle tuohon lähelle, ja ruokailisin siellä sekä majoittuisin sinne. Aamullakaan en ehtisi käydä
Matkatavarasäilytyksen kuitti
E-aulaa ja osa jazzkvintettoa
keskustassa ainoankaan nähtävyyden luona, kun kentällä tarvitsee olla jo ennen puolta päivää. Niinhän siinä siis kävi, että Rooman keskusta jäi näkemättä, ja moni kuva ottamatta, koska kännykän laturikin oli siellä turvasäilössä. Kaikki meni siis "juuri niin kuin oli suunniteltu".

T2:n pizza-ateria 7,90 €, tai jotain sinne päin
Aamulla vielä kivistävimmillä nivelillä raahauduin hakemaan laukut T3:sta, ja hinasin ne ja itseni T2:een. JOtenkin taas ajatuksen tasolla mokasin, sillä olin ajatellut, että syön aamiaisen T2:ssa, vien ruumalaukun hihnalle ja jatkan tutustumaan taxfree-kauppojen puolelle ihastelemaan tarjontaa. No, koska minulla ei ollut lähtöselvitystä tehtynä eikä mitään maihinnousukorttia, niin siinäpä sitten istuin ja odotin, odotin ja odotin, ja odottaessani nautin aamiaiseksi avokadosämpylän ja teen, joka maistui muoville. Kone saapui myöhässä, lähtöportti avattiin myöhässä ja hetken aikaa vallitsi hillitön kaaos ja sekasorto kun kaikki ryntäsivät lähtöselvitykseen
yhtä aikaa. LIsäksi yksi lähtöselvityspaikka tukkeutui täysin ilman passeja kansainvälistä matkustamista yrittävästä ryhmästä. Eivät päässeet.


T2:sta kansainväliselle TaxFree-puolelle pääsy oli kuin olisi astunut kalastusmajasta palatsiin. Koska lähtöselvityksessä sanottiin, että kannattaa mennä mahdollisimman suoraan lähtöportille, kun aikaa on vähän, niin menin siihen suuntaan, mihin nuolet osoittivat, ja ohitin siis tosi monta mielenkiintoista kauppaa ihan pelkällä siinä se on -vilkaisulla. Lähtöportiksi oli merkitty E, ja että tarkennus tulee myöhemmin. E-portteja näkyi olevan yli 60 kpl, joten kyllähän se tällaista maalaista hieman hämmensi. Samalla kun odotteli E-porttien haarautumiskohdan aulassa tarkempaa porttitietoa, alkoi kuulua upea jazz. Lentokentällä kiersi jazzia soittava puhallinkvintetto tv-kamera kintereillään. Aivan huippufiilis. Niitä olisi ollut kiva kuunnella pitempäänkin. Tauluun ilmestyi Istanbulin lennollemme lähtöportiksi E43, ja
FCO, jostain käytäviltä
jatkoin siis sitä kohti.

Käytäviä oli paljon, ja liukuportaita ja opasteita, mutta opasteet ovat todella selkeät ja seinillä olevat valokuvat Rooman nähtävyyksistä loivat hyvää tunnelmaa ja hyvää mieltä. Oikeastaan oli kiva kiertää niitä käytäviä juuri niiden taitavasti kuvattujen koko seinien kokoisten kuvien takia. Pitkän kävelyn jälkeen saavuimme aulaan, joka päättyi automaattioviin ja junan kiskoihin. Siirryimme junalle ison piha-alueen yli lähtöporteille, lopulta koneeseen ja nokka kohti Istanbulia. Se on taas sitten toinen tarina.

Roomasta jäi kuitenkin sellainen fiilis, että sinne haluan päästä uudelleen, mielellään lasten kanssa ja väljällä aikataululla. Norwegianilla on varmaan jatkossakin edullisia lentoja Roomaan. Kentältä pääsee sekä turistibusseilla, kaupungin yleisillä busseilla että junalla (metrolla) Rooman keskustaan. Metrokartta on
FCO, tämäkin jostain käytäviltä
yksiselitteisen yksinkertainen, ja oletettavasti helppo seurata. Suomalainen kännykkä toimii Roomassa nykyisin ihan ok hinnoittelulla, ei siis enää mitään kiskuri-roamingmaksuja, joten siellä voi helposti katsoa karttoja ja navigoida, etsiä ja varata jne. Kaiken kaikkiaan Roomassa kannattaa käydä.


Suurin osa Rooman merokartasta, kännykkäkuvana ruudulta

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

HIljaisuuden ja metelin tasapainottelua

Alanyan linnoituksen "muureilta" 15.7.2017
Loisketta, läiskettä ja äidin huomiota vaativia ääniä. Uima-altaalla kiljuu pikkuvauva, 5 leikki-ikäistä lasta ja 2 mammaa. Kaksi miestä puhuu kaikessa rauhassa keskenään ja nauraa ääneen omille jutuilleen, heitä lapset eivät vaadi mukaan leikkeihinsä. Kaskaat suovat tasaisen taustaäänen tähän kaikkeen. Kaupungin bussit ja jokunen pikkuauto huristelevat ohi muutamien minuuttien välein. Tällainen on tämän keski-päivän äänimaisema. Olin haaveillut kirjoituspäivästä, tai pikemminkin valmiin tekstin muutamista lukukerroista, virheiden korjaamisesta ja viimeistelystä. Eh. Äänet murtavat keskittymisykyäni liikaa, ja siirrynkin sitten kotihommien pariin. On sunnuntai ja noilla perheenisillä vapaapäivä, ja siksi uima-altaalla on tavallista enemmän elämää. Arkipäivinä siellä on vain naapuritalossa lomailevia turistiperheitä yksi tai kaksi, harvoin viittä aikuista enempää. Omat hommat oi aina rytmittää mahdollisuuksien mukaan, eivätkä perheet tuolla koko päivää jaksa olla, hyvä jos pari kolme tuntia.

Alanya Simit Dünya ja kevyt yöpala
Toisessa naapuritalossa asuva saksalainen mies, johon törmään ulkona usein, koska hän ulkoiluttaa perheen koiraa usein, kyseli, että miksei minua näy rannalla päiväaikaan 😅...no kun aikataulumme ovat erilaiset, ja kun käytän toista, paljon matalampaa rantaa. Viihdyn vedessä, en niinkään auringonotossa, ja jollei jalat yletä pohjaan, en jaksa olla meressä niin kauaa kuin haluaisin. Lisäksi monet eurooppalaiset tutut ovat rannalla juuri kuumimpaan aikaan, minä taas mieluummin menen aikaisin aamulla tai myöhään illalla, pahimman paahteen välttääkseni. Tällä reissulla en vielä ole jaksanut mennä kertaakaan, ja pelkään hieman meressä selviytymistä tämänhetkisen niveltilanteen vuoksi. Menen nyt mieluummin altaalle sitten illalla, kun siellä on rauhallista, niin kuin mummot ja vajaakuntoiset konsanaan.

Eilen illalla, tai paremminkin iltayöstä, kävelimme pitkin vanhan linnoituksen mukulakivikatuja hämärässä katuvalaistuksessa, lämpimän merituulen pyyhkiessä ihoa. Satama-alue oli niin täynnä ihmisiä, ettei siellä kuullut edes omia ajatuksiaan, saati sitten löytänyt istumapaikkaa. Kaikki penkit olivat varattuja tuollakin, mutta linnoituksen muurille istahdimme, jalat meren puolella roikkuen. Kun ei liikkunut, ei ollut hiki. Kun liikkui, kasvotkin olivat kuin vesiputous, ja hiusten olemus kaukana mistään kampauksesta. Hihittelin hiljaa mielessäni kuinka paljon ystävälläni onkaan rohkeutta kävellä ihmisten keskuudessa käsi kädessä tällaisen suosta revityn näköisen mamman kanssa. Ei hätkähdä pienistä, eikä edes tällaisista isoista "möröistä", kun omaa tarpeeksi omaa tahtoa ja ties mitä muuta positiivista.

Alanyan keskustan kaduilla sai keskiyöllä kävellä ihan kaikessa rauhassa. Turisteja ja paikallisia oli liikkeellä suht paljon sielläkin. Tunnelma oli leppoisa ja ihmiset vapautuneita. Viimeinen bussi kotia kohti oli aikalailla täynnä, tosin nousin siihen ennen keskustaa, ja sain seurata penkiltä istuen bussin täyttymistä ja ihmisiä. Olisi valtavan kiva kuvata kaikkea näkemäänsä, mielenkiintoisia persoonallisuuksia, katseita ja sanatonta viestintää, mutta en sitä tee, kun tiedän ettei bussissa kuvaaminen ole kovin soveliasta. En saa valokuvia, mutta saan monia mielenkiintoisia mielikuvia ja kirjoitusprojekteihin liittyviä henkilöhahmoja. Jos ennen kuljin kauungilla sairaanhoitajan silmin ympäristöä ja ihmisiä katsellen, niin nyt se on muuttunut tarinaan liittyvien hahmojen ja tilannekuvien talletukseksi.

Ihan en ehtinyt saada kuviin sitä mitä halusin, mutta ilta tuli
Eilinen blogitekstikin jäi kirjoittamatta, kun en vielä iltapäivällä tiennyt, että lähden ulos ja palaan vasta puolenyön jälkeen. Vaan kannatti mennä :)) . Oli harvinaisen hyväfiiliksinen ilta, kiireetön, vaatimukseton ja täysin stressitön. Sellaisia ei ole liikaa. Kannattaa pitää kiinni ihmisestä, joka suo ja mahdollistaa tällaisia hetkiä. Vain harvat pystyvät siihen, ovat tarpeeksi älykkäitä antaakseen sopivasti tilaa ja tuodakseen toisen parhaat puolet esiin. Toivottavasti minun ällini riittää ymmärtämään tuota ainutlaatuisuutta, sekä vastaamaan samalla mitalla, mielellään vähän enemmänkin. Ihmissuhteiden parasta antia.

Matkalaukkujen purkaminen on venynyt ja odottanut tähän asti, ja nyt on aika purkaa ne. Hyvää sunnuntaita ihanaiset, ja hekin, jotka eivät itseään tuohon ryhmään lue.

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Linnoituksesta maailmanperintökohde

Alanyan tori tänään
 Oi perjantai, ja perjantaifiilis. On lupa rentoutua ja kerätä voimia. Tuo seuraava kirja on enää muutamaa pientä
yksityiskohtaa vaille valmis kustantajalle lähetettäväksi. Toiveissa oli, että saan lähetettyä jo ennen lentoja, mutta keskittyminen herpaantui matkustushuumasta niin täydellisesti, että järkevimmäksi vaihtoehdoksi jäi odottaa sopivaa viimeisteyhetkeä. Ehkä viikonloppuna on sen aika, vaan ei vielä tänään.

Mielessä on paljon suunnitelmia siitä, minne mennä ja mitä tehdä täällä lähiaikoina. Yli +40 C lämpö rajoittaa kuitenkin lähes kaikkea tekemistä, varsinkin nyt kun on juuri tullut kylmästä ilmastosta, eikä elimistö ole vielä ehtinyt sopeutua lämpöön. Olin suunnitellut, että aamulla aikaisin, kun lämmöt eivät vielä ole nousseet kovin ylös, menen torille ostoksille. Nukuin taas hyvin ja pitkän yön, vaan elimistö ei ole kai vielä nollannut univajetta, ja aamu oli varsin kankea, nivelet kärttyiset. Nyt puolen päivän aikaan ei ole enää mitään järkeä lähteä ulos, vaan vasta illan viimeisille aukiolotunneille. Nautin siis matkalaukkujen purkamisesta ja muista sisätöistä siihen asti. Poissaolon jälkeen niitä sisätöitä riittää, sillä punaista, henojakoista pölyä on joka paikassa, vaikka kaikki mahdolliset ikkunat, ovet ja luukut oli suljettu. Punaisesta tuli mieleen parvekeasukki. Parvekkeelle unohtuneissa sandaaleissani oli punaruskeiden höyhenten ja lähistöllä olevien linnunkakkojen perusteella ollut asukki sillä aikaa kun olin poissa. Naapuruston kanat eivät taatusti lennä näin korkealle (eikä sandaalit ole NIIN isot), ja jätöksetkin olisivat toisen näköisiä, joten täällä on ollut ja asustellut joku pikkulintu. Höyhenet tosin olivat aika isoja. Turkin lintuja löytyy tästä linkistä.

Aiemmin olen kertonut niistä parista erilaisesti ihan pienestä ötökästä, jota edellisen asukkaan jäljiltä löytyi tästä asunnosta, ja jota tuli kotiin lähikaupan jauhopussien yms mukana. Siivous ja kaupan vaihto sekä kaiken ostetun kuivatarvikkeen purkittaminen tiiviisiin purkkeihin oli ensiapu. Koko asunnon myrkytystä en halunnut, vaan myrkytin ainoastaan keittiön silloin tulovaiheessa. Nyt poissaolon ajaksi varmistin, että kaikki kuivaruoka on tiiviissä säilytyspurkeissa ja että hyllyillä ei ole yhtään jauhojen, kaurahiutaleiden tms jämiä. Pesin ruokakaapit lähtiessäni. Hieman jännäsin, että miten poissaoloni aikana käy, tuleeko niitä uudestaan. Ei tullut, MIssään ei näy mitään, ei eläviä eikä kuolleita. Vaikka ne ovatkin vain parin millin mittaisia, toiset toukkavaiheessa 3-4 mm mittaisia, niin ne olivat helposti havaittavia. Nyt ei näy toukkien kuoria, ei jätöksiä, ei eläviä, ei mitään ylimääräistä. Puhdistus- ja säilytystoimet ovat olleet riittäviä. On huojentavaa, kun ei tarvitse kantaa useita kiloja jauhoja, ryynejä, linssejä yms. roskiin. Vielä huojentavampaa on, että ne ovat hävinneet, eivätkä asustele minun keittiössäni.

Alanyan tori tänään
Sitten torille. Kirsikoita, kirsikoita ja kirsikoita <3, muuta en aluksi edes nähnyt. Siinä vain loin niihin ihailevia katseita, ja teki mieli silittää tyyliin "hei murunen". Ihan hillitön kirsikan himo on taas, tosin se on helposti korjattu. Nyt kun näitä herkkuja on tarjolla, niin ostan, syön ja pakastankin. Puolitettu kirsikka kesti viimeksi pakastamisen hyvin, ja niitä oli ilo syödä talven kylmimpään aikaan. Sokeriin en halua niitä säilöä, kun yritän elää vähäsokerista elämää, satunnaisine herkutteluineen. Torireissulla tarkeni, ja täyden kauppakärryn raahaaminen pitkin katuja sai aikaan sen, että ihan vaan muutama kostea puronen virtasi siellä täällä pitkin kasvoja ja kehoa. Sama riemu oli kaikilla kaduntallaajilla, joten ei sen väliä, olkoon vaan.

Iltapäivällä tein "puutarhatöitä" ja kuorin ruusupensaista vihreyden esiin. Paljon kuivia kukkia ja lehtiä sekä kokonaisia oksiakin päätyi roskapussiin, piikit enimmäkseen peukaloihin... Käsivarret näyttävät kissatappelussa olleilta, mutta nyt on hyvä mieli, kun pensaat on hoidettu, leikattu ja lannoitettu. MInttu oli levinnyt käsittämättömän paljon, ja oli lähes tukahduttanut yhden ruusupensaan. En olisi uskonut että se pystyy siihen. Mutta mintun juuret olivat vallaanneet suurimman osan todella isoa parvekeruukkua, ja arvelen, että nousee niitä sieltä vielä. Tuskin sain kaikkia kaivettua pois. Minttua en kuitenkaan täällä syö parvekkeelta, sillä itikoidenmyrkytysauto suihkuttelee myrkkynsä vähintään kerran viikossa myös tälle kadulle, ja ikkunoista ja parvekepinnoista päätellen sitä tulee tähänkin kerrokseen aikamoinen määrä. Hyvä silti että myrkyttävät. Muuten niiden kanssa olisi pulassa, hyttysten siis. Tuo pieni otus on yksi maailman vaarallisimmista, siksi kun kantaa niin monia tauteja mukanaan. Puhtaat hyttyset ovat se helpompi juttu, mutta kun ei niissä lue että mikä on puhdas ja mikä taudinkantaja. Unohdin parvekkeen hyttysoven auki, taas, ja pääsin etsimään hyttysen puremia rauhoittavaa voidetta. Niitä kavereita on meillä kylässä nyt muutama, ei-jippii.

Alanyan tori tänään
Huomenna tulee kuluneeksi vuosi Turkin vallankaappausyrityksestä, ja kyseistä päivää vietetään huomenna demokratian ja kansallisen yhtenäisyyden päivänä. Alanyassakin on Kaikki kansana yhdessä -kävely (tai miten se nyt suomennetaankaan) kello 20.30 alkaen, lähtö sataman vesiputouksen luona ja päätepiste Atatürk-patsaalla. Elämä Alanyassa sujuu kuten ennenkin, arkiseen rytmiin kaikessa rauhassa.

 Ja Alanyan Kleopatrarannalla, käsittääkseni lähellä Damlatas-luolaa ja rannan alkupäätä (voin olla väärässä rannan kohdan suhteen) pelataan rantalentiksen euroopanmestaruuskisoja. Tuo oli lehden artikkeli, ja tässä linkki kaupungin facesivuille ko tapahtumaan. Kahtena päivänä on jo pelattu, ja huomenna lauantaina on vuorossa finaalit. Joitakin pelejä on vielä aamupäivällä, mutta finaalit ovat iltapäivän puolella. Otteluohjelmankin näin jossain, mutten enää muista että missä. Saattoi olla kaupungin nettisivuilla.


Alanya Kalesi, vanha linnoitusalue, on tulossa Unescon Maailmanperintökohteiden listalle. Ja Kalelle vieviä teitä restauroidaan ja parannellaa, tehdään mm jalankulkijaturvallisemmiksi. Myös liikuntarajoitteisten liikkumista ja turvallisuutta ajatellen tehdään muutoksia, mm uusia jalankulkuväyliä. Ja jossain vaiheessa otetaan käyttöön myös se tuolihissi Damlatakselta ylös Kalelle. nEn muista mitä tässä lopussa oli, jos oli, kai oli... selain on kaatunut jo kolme kertaa windowsin päivitysten takia, höh, ja kärsivällisyys meni keskittymiskyvyn kanssa jo yöunille, kuten minäkin kohta. Alkoi nimittäin ihana viileä tuuli puhaltaa läpi huoneiston. HUomenna taas jotain ihan muuta.

torstai 13. heinäkuuta 2017

Jarr jarr kuuluu pihapuista

Aamu Antalyasta pohjoiseen, jossain ylängöllä 12.7.2017
Olen kotona taas. Kaskaat konsertoivat niin reippaasti, että liikenteen äänet, tinnitus ja moni muu asia jää tuon konsertin äänien alle, toiseksi. Yöllä pihalla törmäsin lähes alastomaan naapuriin, sitä ennen bussissa minulle tervetuloa-hymyt suoneisiin tuttuihin naapureihin ja bussikuskiin, sekä iloon siitä, että parvekkeella vihertää sittenkin. Pyykkikone loiskuttelee jo kolmatta koneellista, isompi parveke on pesty että sinne kehtasi viedä pestyt pyykin, vaikkakin sateen alle pitkiksi ajoiksi jäänyt ja kauttaaltaan ruostuneeksi todettu pyykkiteline yllätti. Kun en jaksanut heti lähteä keskustaan pyykkitelineostoksille, niin minun naisenlogiikallani teippasin pyykkitelineen jokaisen ripustusalueen raudan teipillä peittoon niin, että nyt on muovipintaiset ja ruosteella tahraamattomat paikat pyykeille 😁. Tosin huomenna, kun on toripäivä, on myös uuden pyykkitelineen ostopäivä.

Isommalla parvekkeella on lämmintä yli +50 C ja pieni tuulenvire, joten pyykit kuivavat nopeasti. Ulkona kadulla on noin +40 C ja asunnossa sisällä +32 C. Ilmastointia en käytä, vaan luonto hoitaa viilentämisen, ja lopulta elimistö taas tottuu tähän. Rinteessä oleva läpitalon huoneisto on siitä kiva, että kun kaikista huoneista avaa ikkunat ja parvekkeiden ovet, niin kiva ilmavirta käy sisälläkin. Lämpö tekee hyvää niin keholle kuin mielellekin. Iho on "rikki",  vuotaa isoja hikikarpaloita ihan noronaan. Puuvillainen kotimekko on vilpoisa, muttei säily kuivana kuin muutaman minuutin. Märkä kotimeko on vielä vilpoisampi ;) . Aineenvaihdunta aukeni ihan taatusti tämän ensimmäisen vuorokauden aikana, ja notkistui jo muutamat lihaksetkin, vaan nivelkiputilanne on reissaamisen jäljiltä entistä hankalampi. Tuosta tuli mieleeni tämän matkan "katastrofi".

Aamu Antalyasta pohjoiseen, jossain ylängöllä 12.7.2017
Olen aina sanonut, ja edelleenkin ajattelen, ettei ulkomaanmatkalle pidä ikinä lähteä ilman asianmukaista matka- ja sairaskuluvakuutusta... nyt olen itse siinä tilanteessa, joskaan en ihan vapaaehtoisesti. Koska ostin lennot 2 pv ennen lähtöä, tein matkavakuutushakujakin samalla aikataululla. Aiempi jatkuva matkavakuutukseni oli päättynyt, koska olin saanut oleskeluluvan tänne, ja minulla oli tänne oleskeluluvan vaatima sairasvakuutus. No, nyt kun yritin ostaa uutta, niin jokainen ostoyritys kaatui siihen, että yhtiöt eivät katsoneet minun olevan enää Suomessa asuva suomalainen. Jokaisessa oli ehto, että ennen ostohetkeä pitää olla asunut Suomessa vähintään 6 kk. KUn tuo ehto ei täyttynyt, osto ei ollut mahdollinen. Yritin vielä ostaa Turkista sairaskuluvakuutuksen, mutta ne joita netistä löysin, olivat ostettavissa vain joko Turkin kansalaisille tai paikallisen oleskeluluvan yhteydessä. Matti. Kun kuitenkin halusin lähteä, niin ainoa mahdollisuus joka tuohon hetkeen löytyi, oli lähteä ilman matka- ja sairaskuluvakuutusta. Iik!

Alanya, King's Kitchen and Bar 12.7.2017
Rooman osalta se ei ollut katastrofi, koska eurooppalainen sairaanhoitokortti ja Kela olivat tausta-apuna, mutta täällä ei ole
nyt muuta tausta-apua kuin raha ja tarvittaessa matkustaminen euroopan puolelle saamaan hoitoa. En sano mitä ajattelen nyt, enkä oikeastaan edes tiedä mitä tästä kaikesta loppujen lopuksi ajattelen. Kerron joskus kun tiedän. Ainoa minkä nyt tiedän näiden asioiden tiimoilta on, että täällä teetän ainakin parit tutkimukset tähän niveltulehdukseen liittyen. Kaikki ei ole kunnossa, ja jokin selvyys on saatava. Tosin mikään matkavakuutus ei missään tapauksessa olisi korvannut juuri näitä, koska sairaus on alkanut jo ennen matkaa, joten niiden osalta ei ole yllätystä. Jos jotain muuta, uutta ja akuuttia sattuu, niin siihen kohden olisi tarvittu sitä vakuutusturvaa, jota ei nyt ole. Mutta en ota siitäkään stressiä,  sillä yksi mahdollisuus on ostaa uusi oleskelulupa mahdollisimman pian. Silloin saa sen paikallisen vakuutuksen suomat edut ja turvan taas käyttöön. Aika näyttää taas mitä tulee ja missä järjestyksessä. Itse en vielä tiedä, eikä se haittaa.

Matka tänne oli täynnä yllätyksiä, niin iloisia kuin vähemmän iloisia. Ja elämyksiä kertyi, samoin kuin mielenkiintoisia kirjoitusaiheita. Kertyi myös valmista tekstiä Rooman kentällä "hieman piedemmän aikaa" jatkolentoa odotellessa. Kerron noista matkakommelluksista toisissa teksteissä, kun ensin pääsen takaisin tähän päivärytmiin, ja saan niihin tapahtuneisiin sen verran etäisyyttä, että niistä voi kirjoittaa edes jonkinlaisia kokonaisuuksia. Nyt ne ovat vielä mielessä irrallisina, päivä- ja paikkakohtaisina palasina, ikään kuin tunteilla ja äänillä höysstettyinä diakuvajatkumoina. Eiliselle äärettömän positiivista oli se, että kun menin maksamaan Suomessa olon ajalta avoimina olleita netti- ja puhelinlaskujani yhteismaksupisteeseen, niin molemmat liittymät alkoivatkin toimia tunnin sisällä maksamisesta. Wau! Kiitos sekä TTNetille että Vodafonelle laskutusasiakkaan hyvästä palvelusta :)) . 

Alanya, King's Kitchen and Bar 12.7.2017, ihana ruoka <3
Tästä alkaa taas pieni, lämmin ja aurinkoinen elämänjakso, kunnes palaan Suomeen, jonka jälkeen palaan tänne, palaan taas Suomeen ja taas tänne jne. Tässä lähikuukausien suunnitelmat tiivistettynä. Eilisen illan olin ulkona täällä viimeisiä lomapäiviään viettävän ystävän kanssa, nauttimassa hyvästä seurasta ja maukkaasta ruoasta. En tiedä johtuiko lähes vuorokauden mittaisesta paastosta yms. mutta eilinen ruoka-annos oli parasta, mitä olen syönyt pitkiin aikoihin. Juniorin minulle tekemä pasta-annos on ainoa, joka pääsee edes lähellekään tuota eilisiltaista herkkua, grillattua kanaa valkosipuli-valkoviinikastikkeessa lisukkeineen.  Ja taas on nälkä, mutta eipä tee yhtään mieli suklaata tai karkkia. Aina sama tänne tullessa, ja ihan toisin päin Suomessa ollessa. Kaveri odottaa ulkona, jääkaappi on yöllä kaupasta haettuja kananmunia lukuunottamatta tyhjä, joten ulkoruokinnassa olen edelleenkin. Kiva 😋 .

Riemullista iltaa itse kullekin.